Terveiset kaikille upeasta Alaskasta.

The Last Race on Earth eli maailman vaativin koiravaljakkokilpailu alkoi lauantaina Anchoragen neljannelta Avenuelta, joka viela perjantaina-iltana klo 18 oli taysin lumeton. Sitten kaduille ilmestyivat lumetusjoukot, silla reitti kaupungin kaduilla on pitka. Olin paikalla jo klo 8.30, kun vakea alkoi keraantya katujen varsille. Pressikortti avasi kaikki portit. Alakaupungin taytti koirien haukunta, ne odottivat innoissaan matkaan paasya. Ennen kisan alkua kuvernoori Sarah Palin, erittain suosittu henkilo, nimesi maaliskuun ensimmaisen lauantain + Iditarodin lahtopaivan Susan Butcherin paivaksi. S.B. oli nelinkertainen voittaja, han kuoli syopaan vuonna 2006. Susanin muisto elaa taalla todella voimakkaana, han on legenda.

Seurasin lahtoa parhaalta paikalta eli lahtoviivalta! Valjakot lahtivat 2 minuutin valein seremonialliselle 11 mailin taipaleelle, useimmilla koirilla vedettavana kaksi rekea, koska toisessa istui arvonnan voittanut Idita-Rider. Vihdoin sain kokea taman kaiken 25 vuodenm odotuksen jalkeen. Lumetusjoukot tekivat valtavasti toita, koska liikenne kulki aina ajajien valissa ja katuja oli korjattava koko ajan. Risteyksissa oli " varoittajat".

Lahto kesti lahes 3 tuntia. Oli aurinkoinen, mutta tuulinen aamu, joten saimme kalpean kuvan siita, mita kisa on pahimmillaan.

Sunnuntaina kohteeni oli Willow, 70 mailia Anchoragesta pohjoiseen, jossa klo 14 alkoi Re-start. Sitakin seurasin lahes lahtoviivalta. Ennen alkua tapasin monia ajajia koirineen. Valtavat valmistelut. Toisilla suuret apujoukot, toisilla vain pari henkea. Varusteiden tarkistus, ruoan valmistus koirille alkutaivalta varten, rekien pakkaus, haastatteluja, valokuvia. Tapasin myos viime vuoden voittajan Lance Mackeyn, joka johtaa kisaa talla hetkella. Tosi miellyttava kaveri ja myos jo legenda. Voitti viime vuonna seka Iditarodin etta toisen vaativan kisan, Yukon Questin. On jo tana vuonna pari viikkoa sitten voittanut toistamiseen YQ:n ja on nyt taipaleella kohti Nomea. Willow-jarven jaalla kavi huiske ja vilina. Lentokoneita, helikoptereita, lumikelkkoja, monkijoita, kaikenlaisia kullkuneuvoja. Sain minakin huiman kyydin moottorikelkallla, 60 mailia tunnissa melkein pudotti minut kelkan selasta.

Lahtoviivalla oli suorastaan liikuttavaa, kuinka jokainen ajaja (=musher) tuli viela hoivaamaan koiriaan ja vasta muutama sekunti ennen lahtomerkkia siirtyi reen taakse. Monta doghandleria tarvittiin hillitsemaan innokkaita koiria. Nahtiin myos hellia jaavyvaisia, kun puolisot ja ystavat saattelivat ajajia ja koiria matkaan.

Olen saanut olla osa suurta Iditarod-perhetta. Tunnelma on ainutlaatuinen ja ihmiset ystavallisia. Minut on otettu hienosti vastaan ja kahden viikon aikana olen tutustunut moniiin konkareihin, joilla hienoja tarinoita. Tama on ollut mahtava kokemus. Ja todella vaativa ajajille; 1800 km, nopeimmat 9 paivaa ja koko ajan olet seisovilla jaloillasi. Vauhti on aika hurja hyvin vaihtelevissa maastoissa.

Taalla paamajassa kisaa seurataan lahes minuutin tarkkuudella. Tuloskartalta voi nahda, etta muutamat koirat on jo lennatetty kotiin eli tanne Anchorageen. Lahtiessa koiria oli 16 ja osa paattaa taipaleensa kesken matkan. Uusia koiria ei saa ottaa mukaan. Checkpointeja on 25, joissakin ajajat viipyvat vain pari minuuttia. Ja tarina jatkuu..

Eilinen syntymapaivani oli ikimuistoinen. Oli kakkua ja lahjoja. Paivallista nautin kaivosravintolassa. Voittaja saapunee maaliin ensi viikon tiistaina-torstaina...

Lampimat terveiset,
Nanna